Emman tarina

Kuva: Till Sawala / Saarten10

"Valmennus auttaa yhdistämään vaativan työn, pikkulapsiajan ja liikkumisen"

Valmennettavani Emma kirjoitti ylös oman valmennustarinansa blogikirjoitukseksi. Iso kiitos yhteistyöstä <3. Ihanaa, että saan työskennellä kanssasi ja auttaa yhdistämään tavoitteellisen harjoittelun ruuhkavuosiin ja vaativaan työhön.

"Tiedätkö sen Susanna Ylisen?"

En tiennyt. Olin ystäväni ja meidän puolivuotiaiden kuopusten kanssa muutaman päivän retkellä Repovedellä.

Ystävä kertoi käsittämättömän iloisesta ja energisestä Susannasta, joka tekee lasten kanssa kaikkea; kesävaelluksia, pyörävaelluksia, hiihtovaelluksia. Lapset ovat urheiluaktiviteeteissa mukana mahasta lähtien ilman mitään vauva- tai taaperotaukoja!

Ystävän mielestä Susanna oli innostava, inspiroiva ja loi tunteen, että lasten kanssa tekeminen, treenaaminen ja seikkaileminen on täysin mahdollista, vain itsestään kiinni. 

Itse suhtauduin kertomaan jotakuinkin skeptisesti. Taisin jopa todeta - kohteliaasti, etten lyttäisi ystäväni intoa - että minusta tuo kaikki kuulostaa niin kaukaiselta, että olisi vaikea nähdä sen resonoivan tai kannustavan itseäni. Ehkä vaan ahdistuisin siitä. Mutta oli kiva, että ystäväni sai siitä intoa.

Kuva: Till Sawala / Saarten10

Vuodenajat vaihtuivat toisiin. Palasin töihin. Seuraavana syksynä päätin, että haluan työmatkapyöräilyn lisäksi pystyä juoksemaan työmatkoja. Ostin henkilökohtaisen 5kk etäjuoksuvalmennuksen. Kerroin elämäntilanteeni; pikkulapsiarki, minulla ja puolisolla raskas paljon aikaa vievä työ, tukiverkko ei ole oven takana ja juoksisin lähinnä siirtymiä työrepun tai rattaiden kanssa. 

Saamani ohjelma toimisi varmasti monelle. Yritykseni toistaa 80%-90% maksimivauhtisia 500 m intervalleja työläppäri selässä töihin liukastellen kuitenkin latisti minut. Lopuille harjoituksista en keksinyt mitään toteutustapaa. Olisi pitänyt itse olla aktiivisempi valmentajan suuntaan, mutta huomasin että sähköpostiviestittely tuntui etäiseltä eikä sopinut itselleni. Lopetin ohjelman ennen kuin edes aloitin.

Tuli kevät. Kävin kertaluontoisella ilmaisella juoksutekniikan ryhmävalmennuksella. Paikanpäälle saapuessani valmentaja osoitti reppuani ja sanoi että juoksua repun kanssa pitäisi välttää, juoksuasento menee pilalle. En aloittanut juoksemista valmentajan ohjelmassa.

Tuli toinen syksy, olin saanut lyhyitä osuuksia työmatkasta juostua ajoittain jo vuoden verran. Samalla olin kuitenkin tyytynyt siihen, että elämäntilanteessani en voi treenata ohjelmanmukaisesti tai tavoitteellisesti. 

Jossain kohti - ehkä muistin ystävän kannustuksen vilkaista Susannan profiilia, tai ehkä ajauduin sinne vahingossa – olin kuitenkin jäänyt Susannan IG:seen koukkuun. 

Helsingin ikuisen marraskuun alkaessa ärsytti. Siinä missä kesällä lasten kanssa hyötyliikkuminen oli helppoa ja mukavaa, talvella lasten kanssa ulkoilu ja hyötyliikkuminen oli vaikeaa ja ankeaa. Voin kai sanoa, että inhosin ainakin Helsingin talvea. 

Ilmoittauduin Susannan tiimi-valmennukseen joulukuussa 2023. Tavoitteeksi määrittelin yksin lasten kanssa talvella liikkumisen ja telttailuretkien helpottumisen. Ja sen, että pitkällä aikavälillä pystyisin juosta 10 km työmatkan molempiin suuntiin myös tiukan työn ja päivähoidon aikaikkunan puitteissa.

Päässä kuhisi kysymyksiä. Miestä kiehtoo meri eikä metsä. Hän ei ollut kiinnostunut talvilajeista ainakaan lasten kanssa ja uusien liikuntataitojen opettaminen tuppasi jäämään minulle. Miten voisin luistella 5 v lapsen kanssa kun mukana oleva 2,5 v jaksaa olla luistimilla 5 minuuttia? Miten opetan 5 vuotiasta ja 2,5 vuotiasta samaan aikaan hiihtämään kun hädin tuskin itsekään osaan? Miten pystyn liikkua lasten kanssa 3-4 km suuntaansa harrastusmatkat kun jäätyneessä loskassa en itsekään pysy nastoilla pystyssä, eikä lapsilla jalat nastallisiin pyöriin vielä yllä? 

Miten kestää pettymys, kun on ajatellut saavansa itsekin liikuntaa lasten kanssa, mutta sykkeet nousee lähinnä pelkästä säädöstä ja sähellyksestä? Miten olla turhautumatta kun 45 min siirtymän jälkeen 2,5 v jaksaa opetella hiihtämistä 5 minuuttia tai ei suostu laittamaan suksia jalkaan ollenkaan?

Miten ikinä saan omat ja lasten telttaretken tarvikkeet yhteen rinkkaan? Miten voin treenata nousujohteisesti juoksua, kun en käy lenkeillä vaan juoksen siirtymiä vaihtelevat kantamukset selässäni?

Miten voisin osallistua pitkiin polkujuoksutapahtumiin, jos omat lenkit ovat lyhyitä asfalttipätkiä?

Jokaiseen kysymykseen olen saanut vastauksen, joka on auttanut eteenpäin.

Talvi oli naismuistini huonoin. Työmatkani, eli liikuntaslottini, pääsi lukuisia kertoja uutisiin kunnossapidon vaikeuden vuoksi.

Polkupyöräilevä esikoinen sai jäätyneitä loskia varten ensimmäisen potkupyöränsä. Edeltävänä kesänä liian iso potkupyörä oli kylvänyt kuopukseen traumaa muistuttavan pelon, mutta keskellä liukkainta talvea hän oppi Susannan kikalla rakastamaan potkupyöräilyä. Aloimme taas kulkea siirtymät bussin sijaan jalan.

Kevät oli töissä raskain ikinä. Ylityötä kertyi yhden kesäloman verran. Silti talven taittuessa kevääksi huomasin, että rakastan juoksua. Kuljen siirtymiä yhtä mielelläni juosten kuin pyörällä (tai mieluummin, jos aika vain sallii).

Alkukesästä juoksin nopeimman puolimaratonini nousujohteisesti onnettomalla valmistautumisella kovimman työkuorman keskellä - ja nautin siitä.

Kuva Emman kotialbumista

Yhtä kevyin askelin kulki NUTS 37 ylläspallaksella.  Valmistauduin juoksuun viettämällä viikon Äkäslompolossa lasteni, ystävän ja hänen lapsiensa kanssa. NUTS 37 hävisi niin tuntuman kuin kellonkin mukaan kuormituksessa kirkkaasti päiville, joina juoksin muiden pyöriä tai kaverin autoa kiinni, eri tavoin nuorimmaista mukana kuskaten. Aiemmilla valmennusyrityksillä en olisi laskettu näitä ohjelman treeneiksi, Susannan valmennuksessa ne ovat treenejä, joista voin olla erityisen ylpeä.

Löysin Susannan avulla riittävän pienen polkupyörän ja pienikokoinen kolmevuotias oppi pyöräilemään, vaikka rakastaa edelleen kulkea myös "moottorimopolla"(potkupyörällä).

Ollessani Repovedellä 6 kk kuopuksen kanssa, kannoin tavaramme rinkassa ja kahdessa kestokassissa. Onneksi meillä oli varauskota, josta teimme päiväretkiä. 

Viime kesänä pakkasin minun ja lasteni kaikki telttailuvälineet rinkkaani.

Helsingin talvi on edelleen märkä ja pimeä, mutta ollaan käyty onnistuneesti hiihtämässä. Ladut on valitettavan kaukana, mutta lähi jää tuli molemmille lapsille jo viime talvena tutuksi. Molempia voin harjoitella yksin molempien lasten kanssa. En vieläkään ehdi juosta molempiin suuntiin työmatkoja päivähoidon aikojen puitteissa, mutta 1 + 0,5 työmatkaa läppärit ym repussa onnistuu kyllä. Tavoitteen suurin este taitaa edelleen olla ylityötunnit. 

Kuluneen vuoden aikana olen saanut juurrutettua juoksun osaksi ja iloksi arkea. Ensimmäistä kertaa minulla on nyt myös tavoite, jonka eteen täytyy oikeasti tehdä töitä. Toivon selviäväni NUTS YP:llä 100 km matkasta. 

Susannan kanssa ollaan mietitty, miten treeni saadaan toteutettua just mun arjessa, mitä täsmätreenejä ja minkä verran tarvitsen perusviikkojen tueksi. Ollaan käyty läpi heikkouksia, vahvuuksia ja mikä on viikon tärkein treeni silloin kun muuhun ei ole aikaa. 

Suurin osa treenistä saa olla hyötyliikuntaa, johon mukautan ohjelman treenin ajatuksen, vaikka minuutit ei täysin vastaisikaan suunnitelmaa. Juoksudrillit onnistuvat tarvittaessa lasten kanssa, kuten myös lyhyet mäkivedot. Harrastuksista voi juosta hippaleikin varjolla 4 km kotiin ja ruksata jonkun treenin viikosta tehdyksi, vaikka se ei istu ihan mihinkään niistä. Ja lenkkejä lasten kanssa saa pitää viikon onnistuneimpina ja tärkeimpinä, vaikka sykkeet olisi ollut alle pk1.

Tutustu Sukseen online-valmennuksiin tästä

Susannan valmennus on etävalmennus, jossa kuitenkin viikkokuulumisten lisäksi viestejä vaihdetaan Susannan ja valmennettavien kesken harvase päivä. Siinä missä sähköpostin lähettäminen tuntui etäiseltä aiemmassa valmennusyrityksessäni, nykyinen alusta tuntuu kynnyksettömältä chattailyltä. Ollaan vedetty valmennettavien kesken 6 h:n varjo-Köykkäri Swingilliä ja kerätty jättärillä KK55 nousumetrit. Susanna tavattiin lasten kanssa ensimmäisen kerran keväällä lapsiperheiden retkitapahtumassa.

Vaikka Susannan itsensä saattaisikin välillä sekoittaa (kaikella rakkaudella ja lämmöllä, aidosti lämpimästi ihaillen tämän kirjoitan :D ) sateenkaaria suihkuavaan yksisarviseen, tai kofeiininylinnostuksen saaneeseen duraselpupuun, valmennuksessa korostuu niin paljon rauha, lepo, maltti, treeninälän ylläpito piiputtamisen sijaan, itsensä kuuntelu ja palautuminen, että se on vaatinut aivojen asettelua uuteen asentoon. ”Never skip monday!” -mentaliteetti loistaa poissaolollaan. Tukeminen on jämäkkää, järkevää, eteenpäinvievää, mutta pehmeää. Monesti kohdallani se on tarkoittanut muistutuksia kokonaiskuormasta, unesta, oikeista lepopäivistä eikä vain ”treenivapaista”. 

Kun muu elämä vei hetkeksi energian lisäksi myös kaiken motivaation treenaamiseen, Susannalta ja kanssavalmennettavilta ei tullutkaan vinkkejä siihen, mistä kaivaa motivaatio takaisin, vaan realisointia ja rauhoittamista sen suhteen, että asia on ihan ok, ei tarvitse pakolla mennä, muutama viikko ei venettä kaada. 

Ja kappas kun se oli juuri sitä, mitä silloin valmennukselta tarvitsin.

Lue lisää Susannan Tiimi-valmennuksesta!