"Sussu, tiedätkö miten Hetta-Pallas -vaellus pitäis oikeasti tehdä?"
Mä: "No miten?"

"Uida Ounasjärven yli lähtöpaikalle, vaeltaa 50 kilometrin vaellusreitti Pallakselle ja pyöräillä lopuksi kotiin. Jos mä kuvaan, niin lähdetkö?!"

Kolmen viikon päästä viestittelystä huljutin sormiani hyisessä järvessä. Tuuli tuiversi ja sai untuvatakkivarustuksesta huolimatta kylmyyden pureutumaan luihin ja ytimiin. Olin kuvitellut omatoimitriathlonin hassunhauskaksi kesäseikkailuksi, mutta tiedossa olikin arktinen selviytymistaistelu. Kylmyys, tuuli ja lyhenevät päivät nostivat haasteen vaikeuskerrointa. 

Seuraavana aamuna kello soi 4.30. Olin nukkunut levottomasti, nähnyt painajaisia päivästä. Ulkona oli vielä pimeää, kun pakotin itseni syömään puuroa. Oksetti. Varmaan jännityksestä. Tunnin päästä odotin autokyytiä rantaan. Olin äheltänyt märkäpuvun päälleni ja tarkistanut mukaan otettavat varusteet. Rannalla lämpömittari näytti +6 astetta. Tärisin kylmästä. Punnersin lämpimikseni ja valmistauduin henkisesti koitokseen. Muistutin itseäni, että tämä oli minun päiväni. Olen lähdössä nauttimaan. Nautinto oli kuitenkin kaukana, kun astuin jäätävään veteen. Hirvitti. Onneksi turvavene seuraisi uintiani.

Astuin syvemmälle veteen, päästin märkäpuvun sisälle jäätävää vettä lämpenemään. Kastoin naamani kylmään veteen. Keskityin puhaltamaan ilmaa keuhkoistani. Lähdin liukuun. Hengitykseni salpautui samantien kylmästä vedestä. Nostin pääni, yritin rauhoittaa hengitykseni. Hengityksen tasaannuttua aloitin uinnin uudestaan. Käsiveto, toinen, kolmas. Jouduin keskittymään täysillä, jotta pysyisin rauhallisena kylmässä vedessä. Tiesin selviäväni vedestä. Tämä on kaukana hauskanpidosta, ajattelin. Tai sitten olen masokisti. Uinti alkoi sujumaan, mutta nousevan usvan vuoksi en nähnyt, minne minun piti suunnata. Muistelin reittiä: ei suoraan vastarannalle, vaan viistoon, diagonaalisesti kohti vaelluksen lähtöpaikkaa. 

Keskittymisestä huolimatta hengitys salpaantui useamman kerran. Käännyin selälleni, rauhoitin itseni. Muistutin, että mitä pidempään uinnissa menisi, sitä kylmempää meno olisi. Rauha laskeutui, uinti alkoi sujumaan, tunsin auringon säteet järven pinnalla. Liu'uin, nautin. Sain otteen vedestä. Tässähän kelpaisi uida pidempäänkin mietin, kunnes tajusin, että sormeni ja varpaani olivat aivan kohmeiset. 

Vastarannalle päästyäni vaihdoin juoksuvaatteet päälle ja sidoin juoksukengät. Hampaani kalisivat, ja jäisiä varpaita oli vaikea tunkea varvassukkiin. Juoksuaskelin suuntasin kohti metsikköä ja Pyhäkeroa. Paleli, mutta tiesin, että viimeistään parin tunnin päästä minulla olisi taas lämmin. Sen verran siinä menikin, että varpaat eivät enää kipristelleet kylmästä. 

Nautin juoksusta! Jalka nousi kevyesti toisen eteen ja askel lensi. Tunturia ylös, tunturia alas. Vuorotellen kyynelehdin onnesta ja nauroin ilosta. Aurinko lämmitti ihoa ja tuuli kuivatti hiukseni. Tervehdin vastaantulevia vaeltajia ja kirmasin kilpaa itseni kanssa. Tätä minä halusin - täydellistä vapautta. 

Pyhäkero, Ounastunturit, Suaskuru, Lumikuru. En tiedä hengästyinkö maisemista vai loputtomattomasta tunturijonosta. Nautin matkasta. Samalla muistutin itseäni, että päivä tulisi olemaan pitkä - voimia pitäisi jättää myös tulevalle pyöräosuudelle. Jalkojen tanssi päättyi äkisti, kun syöksyin yhtäkkiä mahalleni kivikkoon. Polvi oli ottanut kunnon osuman, ja valui verta. Harkitsin laastaria, mutta en jaksanut kaivaa ensiapuvälineitä repusta. Ei se kuitenkaan menossa pysyisi mukana. 

Eväänä minulla oli kaikkea mahdollista, mutta pussipuurot maistuivat kaikkein parhaiten. Lisäksi söin kuivattuja luumuja ja mangoja, urheiluenergioita ja karkkeja. 

50 kilometrin juoksu Pallakselle oli ohi nopeammin kuin mitä olin suunnitellut. Pallaksella söin eväsleivän ja vaihdoin menopeliksi pyörän. En kuitenkaan polkisi tällä kertaa Jyväskylään ja kotiin saakka, vaan otin kohteeksi Levin. Jotta matka ei loppuisi aivan kesken, suuntasin takaisin pohjoiseen ja ajoin Ketomellan, Nammasen ja Puljun erämaan kautta Leville. Alkuun sain nauttia parisen tuntia myötätuulesta, ja poljinkin 30 kilometrin keskinopeudella vauhdinhurmasta nauttien. Mutta voit uskoa, että sain polkea hieman napakammin, kuin suuntani vaihtui takaisin kohti etelää. 

Olen joskus kuullut sanottavan, että Lapissa on tylsä pyöräillä, mutta rohkenen olla eri mieltä. Pieniä kuoppaisia ja reikäisiä asvalttiteitä ja kumpuilevia hiekkateitä keskellä alkavaa ruskaa. Muutama hassu auto, mutta muuten sain nauttia ylhäisestä yksinäisyydestäni ja luonnon kauneudesta. 

Ajoin kilpaa auringon kanssa, sillä halusin ehtiä perille ennen pimeän tuloa. Kylmyys hiipi taas jäseniini, mutta en malttanut pysähtyä pukemaan. Rami-kuvaaja oli ehdottanut maaliksi Levitunturin huippua, mutta näin kellon ympäryksen työskentelyn jälkeen pitkä loppunousu alkoi ajatuksena väsyttää. Yritin kautta rantain kysellä, minne matka päättyisi, mutta vihjeitäni ei otettu kuuleviin korviin. Sitä paitsi, lopetus johonkin kuppilan eteen olisi kuin lehmän häntä maalina. Sisuunnuin ja suuntasin Leville päästyäni kohti tunturin huippua. 

Nousua, jyrkempää nousua ja hiekkatieksi vaihtuvaa tiukkaa loppuvetoa. Pyörästä tuntui loppuvan välitykset kesken, kun junttasin viimeistä mäkeä. Ja yhtäkkiä, 14 h 20 minuutin nautiskelun (ja noh, oli ehkä välillä myös jotakin muuta) olin perillä, Levitunturin huipulla. 

Kiitos Rami Valonen ideasta, kuvista ja videosta ja logistiikasta. Kiitos Elene autokuskina toimimisesta. Kiitos perhe, että saan aina hurvitella ja palata pää kainalossa kotiin. 

Arktinen triathlon 30 sekunnissa

Tsekkaa mun valmennukset ja toteuta haaveesi!